Tällä viikolla ollaan oksennettu ja sairastettu muutenkin, nekin hetket kun ollaan oltu edes hetki jonkinlaisessa kunnossa ovat menneet täysin mäkeen, eikä todellakaan sinne ylöspäin.
Tosiaan kerroinkin aiemmin että käytiin Crocsin myymälässä oksentamassa ja siitähän se sitten taas lähti seuraavana päivänä esikoispoika lähetettiin koulusta kotiin ilman kenkiä, juu kysykää vaan en nimittäin minäkään pysty sitä ymmärtämään....
Eli tarina menee lyhyesti näin:
Lapsi soittaa minulle 20 minuuttia koulun loppumisen jälkeen itkien ja pyytää minua tuomaan hänelle toiset kengät, okei siis miksi?? No kun en löytänyt niitä, siis häh! Niin niin en löytänyt ja nyt seison sukkasillani koulun pihalla, SIIS HÄH MIKSI??? No kun rinnakkaisluokan ope sanoi että jos en heti poistu koulun tiloista se antaa jälki-istuntoa SIIS MITÄ *******! No sanoitko ettei kenkiä löytynyt? Joo sanoin mutta se sanoi että jos en heti lähde niin antaa jälki-istuntoa, okei kulta äiti tulee.
Otan mukaan sairaana olevan pikkuveljen ja lähden koululle, kun pääsen perille niin poika on ehtinyt olla ulkona 40 minuuttia ilman kenkiä, tässä vaiheessä voin sanoa että äitiä ei enää naurattanut lainkaan, matkalta olin yrittänyt soittaa pojan omalle opettajalle useamman kerran ja saavuttuani koululle saan hänet vihdoin kiinni, kerron tapahtuneesta ja saan jopa pojan kengät jotka joku ystävällinen sielu on löytänyt ja laittanut siististi lukossa olevan ulko-oven viereen.
Seuraavana aamuna alkaa selvittely koulun kanssa tapahtuneesta ja selvittely jatkuu edelleen sillä kyseinen opettaja ei ole vaivautunut ottamaan minuun minkäänlaista yhteyttä ja pelkkä olen pahoillani mutta lapsia on joskus niin vaikea saada poistumaan koulusta sopivan ajan puitteissa, ei riitä minulle (ja tämänkin pahoittelun hän lähetti minulle toisen ihmisen kautta) Ja ihan oikeasti ei tätä nyt minulle niin tarvitse pahoitella vaan lapselleni!
Seuraavana päivänä oma oloni on vallan karmea, kuume on noussut yön aikana korkeaksi mutta välillä on vaan sellaisia asioita jotka on pakko hoitaa siitä huolimatta joten eikun kiireesti hoitaaman ne asiat alta pois.
Paluumatkalla ehdin jo huokaista mutta ehkäpä liian myöhään sillä junasta poistuttuani kaadun aseman portailla ja liun ne alas selälläni, kivaa!
Kipu on aivan hirvittävä ja hetken jo pelkään että jotain kamalaa on sattunut, mutta ei onneksi.
Pääsen ylös ja lopulta myös takaisin kotiin sairastamaan...
Okei, kipu ehkä hellitti mutta toinen puoli selästä ei liiku kunnolla vieläkään ( ja on se kuulkaa kipeäkin)
Että näin meillä tällä viikolla!
Mutta ensi viikosta toivotaan sitten parempaa, ainakin minä aloitan uudessa työpaikassa joten ilmassa on myös hiukan jännitystä:)
Laitan mukaan kuvan yhdestä vähän hauskemmasta viikosta :))
